(Julkaisen tässä novellini, jonka syntymisestä olen jo aiemmin kertonut. Otsikon linkistä pääsee Aukea.net -sivustolle, jossa novelli on myös kommentoitavissa, mutta sinne täytyy rekisteröityä. Tähän voivat kommentoida kaikki, joilla on jotain asiallista ja perusteltua sanottavaa. Ja muotoilulle en kyllä mahda mitään, kiitos Bloggerin bugien.)
Oli lokakuun loppu, pahin aika vuodesta: ilmat vaihtelivat jatkuvasti. Välillä oli sietämättömän kylmää, toisinaan liian lämmintä ollakseen lokakuu. Koskaan ei voinut tietää mitä olisi pitänyt pukea päälleen. Ja jos muistikin katsoa mittariin, ei tullut ottaneeksi huomioon tuulta. Varmaa oli, että sade tulisi aina yllätyksenä, jolloin meno muuttui hyytäväksi. Ainoa asia, mihin saattoi luottaa, oli pimeys.
Oli aina pimeää. Ihmiset vaikuttivat vastaheränneiltä koko päivän. He odottivat lunta, jotkut kesää. Minulla oli nälkä ja tuuli pyrki lahkeistani aivan liian ylös.
Huolestuneena tästä päätin etsiä lounaspaikan, vaikka minulla ei olisikaan ollut siihen varaa. Maailma ei ollut kuitenkaan tarjonnut minulle paljoa nautintoja viime aikoina, vaikka olinkin työskennellyt paljon, lautaselliseen keittoa minulle oli siis oikeus.
Astuin siis sisään pieneen kuppilaan. Oikeastaan ravintolaan tai baariin, en ollut koskaan aiemmin käynyt siellä, mutta tarjous kadulla oli todellakin edullinen. Paikan täytyi olla uusi, se haki vasta asiakkaita. Olin päättänyt käyttää tilaisuuden hyväkseni.
Sisustus oli hyvin minimalistinen: siniset tuolit ja pöydät jäivät ainoastaan mieleeni. Kaupungissamme on hyvin vähän värejä tähän aikaan vuodesta, paitsi mainostauluissa, joita en koskaan katso.
Istuin siis siinä sinisellä tuolilla edessäni oranssi lautasellinen höyryävää minestronekeittoa. Maistoin keittoa: suuni täyttyi tomaatista, porkkanasta, perunasta, selleristä, purjosta, ruohosipulista, valkosipulista, sipulista, persiljasta, oreganosta, basilikasta ja makaroneista – kaikista yhtä aikaa ja luultavasti jostakin muustakin. Mieleen jäi kuitenkin vain chili, punainen vahva ja tulinen chili, joka nosti hien otsalleni, palautti värin kasvoilleni noin neljän viikon värittömyyden jälkeen.
Nostin pääni ensimmäisen kerran sinä päivänä ja katsoin ympärilleni: baarissa oli vähän muita asiakkaita. Yksi mies, joka söi yksinään keittoa kuten minäkin. Pari naista, hekin keiton kimpussa. Mies vastasi puhelimeen, kiinnitin siihen huomioni, koska hän vastasi ranskaksi. Osasin mielestäni ranskaa huonosti, mutta nyt ymmärsin joka sanan: mies kertoi olevansa lounaalla, että hän soittaisi sitten, kun olisi valmis. Hänellä ei menisi enää pitkään.
Minusta oli kummallista, kuinka sujuvasti olin ymmärtänyt miehen puhetta. Tavallisesti ranskalainen puhe pulppusi aina minulta tavoittamattomiin, mutta tämä mies puhui selkeästi, venytellen, joitain sanoja niin, että hänen ajatuksenjuoksuaan oli helppo seurata. Olisin halunnut mennä sanomaan jotakin miehelle ranskaksi, mutta hän oli melkein jo lähdössä.
Tarjoilija tuli kysymään mieheltä haluaisiko hän vielä jotakin. Mies vastasi naiselle ranskaksi, että hän voisi ottaa vielä kupin kahvia. Mies ei ilmeisesti puhunut englantia, mutta tarjoilijatar tuntui ymmärtävän. Nyt he molemmat neuvottelivat elehtien kahvin laadusta ja koosta, mies puhui jatkuvasti ranskaa ja nainen vastaili hänelle nyökytellen. Kuulosti siltä kuin hänkin olisi puhunut sanan tai kaksi ranskaa: "Oui, monsieur, oui monsieur”, hän tuntui toistelevan. Ehkä tarjoilijatarkin oli opiskellut hieman ranskaa. Ehkä juuri siksi mies kävi täällä syömässä: hänestä oli kiva puhella ranskaa tarjoilijattarelle, joka otti tuon kaiken huomion vastaan hyvänä kieliharjoitteluna. Tarjoilijatar oli nuori: hän ehkä haaveili lähtevänsä au pairiksi Pariisiin, ehkä jopa töihin johonkin kahvilaan. Hän tuntui ymmärtävän miestä varsin hyvin, vaikka vastailikin tälle hieman murtaen ja lyhyillä lauseilla.
Keitto oli edelleenkin kuumaa mutta syötävää. Se höyrysi suustani vielä nielaisun jälkeenkin, chilillä täytyi olla jotain osuutta asiassa. Olin hyvin tyytyväinen, että olin tullut tähän siniseen baariin. Tiskin takaa saattoi nähdä keittiöön, jossa vanha pyöreä nainen sekoitteli keittoja ja hyräili musiikin mukana. Vasta nyt kiinnitin huomiota tuohon perältä kuuluvaan soittimeen: levyltä soi jokin periranskalainen haitari-iskelmä, jonka tahtiin muori touhusi keittiössä. Tajusin, miksi ranskalainen mies oli tullut tänne: paikan nimi oli Paris ici!
Kukapa koti-ikävää poteva ranskalainen ei tulisi tänne – olihan tässä paikassa sentään edes häivähdys, jostain Pariisin kuppilasta. Siniset tuolit ja pöydät, musiikki, muutama ranskankielinen sana menussa ja chili keitossa lämmittämässä sydäntä ja mieltä.
Mies lähti, heitti vielä lähtiessään au revoir'n ovelta ja katosi kadulle. Tarjoilijatar vastasi ranskaksi ja tarjoili naisille kahvia. Toinen naisista alkoi puhua, säikähdin niin, että läikytin keittoa rinnukselleni – Merde! – nainen oli vastannut ranskaksi. Naiset kääntyvät minuun päin ja katsoivat kysyvästi: pyysin anteeksi ja aloin pyyhkiä paitaani keitosta. Naiset kääntyivät, tarjoilijatar palasi tiskin taakse ja naiset pöydässä alkoivat sekoittaa kahvejaan.
Naiset puhuivat hiljaa, en ymmärtänyt mitä he sanoivat, mutta minusta se kuulosti ranskalta: molemmat naiset olivat ranskankielisiä. Oliko mahdollista, että kaikki muut asiakkaat tässä kuppilassa olivat ranskalaisia? Olihan se mahdollista, mutta melkoisen epätodennäköistä. Paikan täytyi todella olla ranskalaisten suosiossa.
Bien, ajattelin ja pyyhin leivänpalalla viimeisetkin keitontilkat lautasen pohjalta. Voisin tulla tänne toistekin, kun haluaisin hieman opiskella ranskaa. Nousin pöydästä lähteäkseni, silloin toinen naisista kysyi minulta, että olinko polttanut käteni keiton kanssa. Tuskin huomasinkaan, kun jo vastasin äärettömän luontevasti, että kaikki oli hyvin – ranskaksi! Tarjoilijatar huomasi tämän ja huusi minulle: – Merci, au revoir! Oli jo myöhäistä oikaista väärinkäsitystä, jotenka – Merci, au revoir!
---
Merde! tajusin sen vasta kotona, olin kironnut ranskaksi siellä kahvilassa, siksi nuo naiset olivat luulleet, että puhun ranskaa. Siniset tuolit ja pöydät, keitto, chili, mies puhelimessa, tarjoilijatar ja nuo naiset – koko tuo keitos – oli sekoittanut pääni. Olin tehnyt liikaa töitä, olin väsynyt ja kylmissäni. Tuo kuppila oli ollut kuin minestronekeitto, joka on muuten italialainen ruoka, täynnä pään ja vatsan täyttäviä sattumia, joita ei osaa odottaa kohtaavansa. Olin keskittynyt niin noihin ulkopuolisiin tapahtumiin, että olin mennyt niihin mukaan. Nyt muistan, kuinka olin jo alun perin halunnut puhua tuon selkeästi ranskaa puhuneen miehen kanssa. Hän oli synnyttänyt minussa halun, jonka olin kuitenkin kieltänyt. Myöhemmin säikähdyksestäni johtunut vahinko keiton kanssa oli saanut minut purkamaan tuon tukahdutetun halun: olin kironnut ranskaksi, koska minulla oli jo alun perin ollut halu puhua ranskaa.
Hyvä, onnittelin itseäni, itse Freudkaan tuskin olisi pystynyt itseanalyysissaan parempaan. Tyytyväisenä laskin itselleni kylpyveden: tämä oli niitä päiviä, jolloin kannatti helliä itseään, sillä maailma ulkona oli pimeä ja kylmä eikä pelastusta olisi näköpirissä – oli kerättävä voimia ja säästettävä energiaa. Vesi poltti kylmiä varpaitani, oli melkein mahdotonta istua ammeessa, mutta pikkuhiljaa iho tottui veteen ja rentouduin.
Kesken tyhjän mietiskelyn muistin tarjoilijattaren: hän ei ollut sanonut mitään, vaikka olin kironnut ranskaksi. Hänenhän täytyi tietää, että olin suomalainen. Olinhan tehnyt tilaukseni suomeksi. Miksei hän ollut sanonut mitään? Miksi hän oli alkanut puhua minulle ranskaksi? Epähuomiossaanko vai pelkästä ilosta?
Ellei sitten nainenkin ollut ranskankielinen! Silloinhan olisi ymmärrettävää, miksi hän puhui mieluummin kanssani ranskaa kuin suomea. Ja mitenkä minä olinkaan tehnyt tilaukseni? En muistanut siitä mitään: olin ollut niin ajatuksissani, että olin vain istunut pöytään ja pyytänyt päivän tarjousta. En muista tervehtineeni mitenkään erikoisesti tarjoilijatarta, keitonkin olin luultavasti tilannut vain osoittamalla päivän tarjouksen kohtaa listalta. Ollessani väsynyt minulla on itse asiassa tapana olla varsin epäkohtelias, en huomioi ihmisiä ympärilläni riittävästi.
Vai oliko hän todellakin luullut minua ranskalaiseksi? Ei ollut tavatonta, että ulkomaalaista turistia tai vaihto-opiskelijaa luultiin suomalaiseksi, ja hänelle puhuttiin kuin kenelle tahansa. Ja jos puhuja osasi vain suomea, niin milläpä muullakaan hän olisi puhunut.
Voisiko olla, että olin tullut ranskankieliseen baariin? Aivan kuten kiinalaisessa ravintolassa: niissähän omistajat osasaavat aina noin kymmenen sanaa suomea ja tulevat kuitenkin hyvin toimeen. Jospa tarjoilijatarkaan ei puhunut kuin muutaman sanan suomea? En muistanut, että hän olisi puhunut sanakaan suomea minulle. Tervehtiä hänen oli täytynyt, mutta olin jo unohtanut sen. Sitä paitsi tervehtiä ja kiittää suomeksi osasi kuka tahansa.
Olihan mahdollista, että tarjoilijatar olikin ranskalainen. Hän oli tietenkin olettanut minun olevan suomalainen, kun olin päästänyt vain muutaman ynähdyksen tullessani, mutta kun sitten olin erehtynyt kiroamaan ranskaksi, hän tietenkin oletti, että olinkin ranskan kielinen. Baarissahan oli silloin ranskan kielisiä, niin että tällainen erehdys oli sinällään ihan mahdollinen. Olinhan minäkin luullut heitä aluksi suomalaisiksi.
En ollut koskaan aiemmin edes ajatellut, kuinka vähän sanoja tarvitsimme asioidessamme. Jonkinlainen hein tai moin kaltainen ynähdys riitti tervehdykseksi. Numerot toki piti osata hyvin, jotta saattoi ilmoittaa tilausnumeron, kappalemäärän tai hinnan. Kaikki muu näkyi kassakoneiden hinnoista, ruokalistojen numeroista tai tavaroiden hintalapuista. Päivät pitkät kuljeskelimme siis ynähdellen mainosten ja numeroiden perässä.
Ranskalaisessa baarissa olin pitkästä aikaa kiinnittänyt huomiota kieleen ja tietenkin – ihmisiin!
Nousin kylvystä: viileät lattiakivet tuntuivat virkistäviltä jalkojen alla. Pesin kasvoni kuorintavoiteella ja tunsin heränneeni jälleen henkiin. Alkoi tulla jälleen kylmä, jotenka riisuin pyyhkeen lanteeltani ja puin paksun pehmeän kylpytakkini ja pehmeäpohjaiset tohvelini.
Olohuoneessa pohdin tätä asiaa vielä hetken, ja päätin tehdä viimeisen varmistuksen.
– Haloo?
– Artturi?
– Joo.
– Perttu Laaksonen tässä, hei!
– Eh, moi!
– Miten menee?
– No yksi projekti tuossa puskee päälle.
– Ehtisitkö lounaalle kanssani, huomenna, minä tarjoan.
– No sitten, kiinni veti, monelta?
Artturi Lampén, juoppo hippirunoilija, joka oli paitsi kävelevä 60-luku, niin myös koskaan valmistumaton ranskankielen opiskelija. Hän, jos kuka, onnistuisi selvittämään, että oliko baari todellakin ranskankielinen vai ei.
---
Olin hieman hermostunut, sillä Artturilla oli tapansa mukaan myöhässä tai sitten hän oli unohtanut tapaamisen, mikä oli myös hänen tapaistaan. Odoteltuani puoli tuntia kadulla päätin lähteä, silloin näin Artturin.
– Moi, et vastannut puhelimeen.
– Se on kotona, en pidä sitä yleensä mukana, ei minulle kukaan soita.
– Niin. No mennäänkö?
– Ei minulla ole nälkä. Mennään kuule ensin kaljalle tuohon baariin.
– Hyvä on, minun täytyy kertoa sinulle yksi juttu.
– Kuule tarjoatko...
Kolmannen oluen jälkeen olin jo menettänyt toivoni, että saisin Artturin tänään lounaalle. Suunnitelmani oli lähtenyt heti sivuraiteille, kun olimme päässeet baariin. Ensitöikseen Artturi oli tapansa mukaan tyhjentänyt yhdellä hörppäyksellä puolet tuopista ja sitten hän oli kaivanut tupakkamassinsa esiin. Tunsin heti tutun makean tuoksun: Artturi repäisi palan paperia lehdestä ja alkoi kääri jointtia kuin yliopistoaikoina. En ollut polttanut moneen vuoteen, mutta kun Artturi tarjosi savuja, tartuin jointtiin kuin ennenkin. Vedin savua sisääni vain vähän ja annoin kääryleen takaisin. Ajattelin, että jos Artturi tuntisi olonsa kotoisaksi, niin saisin hänet pian houkutelluksi ranskalaiseen baariin. Oli vasta aamupäivä, jotenka pianhan Arturillekin oli tultava nälkä.
Nyt suunnitelmani ei näyttänyt toimivan, sillä Artturi tunsi olonsa liiankin kotoisaksi. Tuntui kuin hän ei olisi muuttunut lainkaan. Tuntui siltä, kuin joskus kymmeniä vuosia sitten aloittamamme keskustelu, olisi jatkunut siitä pisteestä, mihin se oli aikanaan jäänyt.
Artturi oli muuttunut hieman: nyt hänellä oli massissaan enemmän puruja, joista pyöritellä jointteja. Hänen keskustelunsa olivat entistäkin hämärämpiä ja irrallisempia. Tietyt perustotuudet, joihin hän jo nuorena uskoi, olivat kuitenkin vielä olemassa. Minusta hän ei selvästikään huomannut lainkaan, kuinka olin muuttunut. Hän ei tiennyt, kuinka olin menestynyt elämässäni. Hän ei tuntunut huomaavan, että olin vaihtanut puolta. Tai ehkä hän huomasi, muttei halunnut tehdä siitä numeroa: loppujen lopuksihan se olin ollut minä, joka olin ottanut häneen yhteyttä, ja se oli myös minä, joka maksoi kaikki kumoamamme tuopit. Artturista oli vuosien saatossa tullut entistä röyhkeämpi siivestäjä.
– Perttu, oli kuule hauska tavata pitkästä aikaa. Sinä se, et ole muuttunut pätkääkään.
– Niin, et sinäkään Artturi.
– Joo, hyvissä voimissa ollaan molemmat soturit. Ratsastetaan vielä auringonlaskuun voittajina, mutta sitä ennen... juodaan!
– Hyvä on mutta sitten mennään syömään, lounasaika on pian ohi.
– Mennään mennään, jotta jaksetaan kulkea… raahautua läpi… (Artturin ajatukset tuntuivat aina välillä katkeavan, hän tuijotti mykkänä tyhjyyteen kesken lauseen, kunnes sitten yhtäkkiä puhui) – tämänkin viiltävän päivän… se on vain valkoista kohinaa, tiedätkö? Ellei suuri ystäväni… suuri Pilviä Piirtävä Haukka, tässä, olisi liittynyt seuraani. Ja nyt me lähetämme muutaman tuprauksen savua jumalille, tiedätkö miksi?
– En oikeastaan.
– Se johtuu sateesta.
– Sateesta?
– Etkö muka ole huomannut, että nyt sataa koko ajan?
– On syksy.
– Niin, silloin jumalat itkevät puolestamme, tiedätkö, syksy on kuoleman aikaa ja pilvet! Pilvet putoavat päällemme.
– Montako sinä Artturi olet polttanut?
– Ei Perttu, tämä on kuule muinaista intiaanien viisautta, josta me ei ymmärretä mitään. On annettava jumalille merkki... siksi minä käärin tämän maagisen savukkeen… ja poltan sen, sinun kanssasi, sillä savu... ymmärrätkö? (Artturi heilautti kättään.)
– Se menee ylöspäin?
– Niin, pilvet… taivas… se kaatuu syksyllä niskaamme. Selvitäksemme siitä, on meidän piristettävä jumalia. Ja me teemme sen tällä savulla… se nousee ylös, taivaisiin.
– Ja osa meistäkin nousee – very high!
– Aivan, mekin nousemme pilvien päälle… sateen päälle kuin jumalat… Perttu, sinä alat ymmärtää intiaaneja. Poltetaan jumalille.
– Jumalille.
Olin aivan tötsyissä, kun astuimme Ranskalaiseen baariin. Artturi alkoi mongertaa heti kauheata ranskaa: hän yritti tehdä tarjoilijattareen suuren vaikutuksen eksentrisenä runoilijana ja tyttö oli heti mukana leikissä. Baarissa ei ollut muita asiakkaita, jotenka minä en voinut muuta kuin istua aloilleni ja tilata keittoa. Se oli hyvää, joten lakkasin murehtimasta.
Kun kävelimme aterian jälkeen kadulla, yritin vielä kysellä Artturilta, että oliko hän huomannut mitään erikoista baarissa. "Chili", sai Artturi sanotuksi ja leijui sivukadulle, "Upeaa chiliä!", kuului vielä kulman takaa, kun Artturin hahmo oli jo kadonnut. En ollut poltellut pitkään aikaan ja minua alkoi väsyttää kamalasti aterian jälkeen, niinpä raahauduin kotiini nukkumaan.
---
Heräsin vasta aamulla valtavaan päänsärkyyn, muistin vain tuon Artturin kaikuvan äänen pimeydestä: "Upeaa chiliä!" En minä ollut sitä kysynyt. Kyse oli kielestä, mitä me olimme puhuneet? En muistanut. Baariin ei ollut tullut muita asiakkaita. Artturi oli kirjoittanut runoja serviettiin ja jättänyt ne tarjoilijattaren löydettäväksi. Kuka ties hän oli kirjoittanut ranskaksi. Olinko minä puhunut ranskaa? En muistanut. Olin kyllä yrittänyt keskittyä, mutta olin niin tötsyissä, että puhe vain virtasi suustani ja unohdin heti mitä olin sanonut. Yritin muistella, mitä minulle oli vastattu, mutta se oli entistä vaikeampaa.
Jos Artturi, joka oli jatkuvasti tötsyissä, oli kokenut saman kuin minä, niin hänelle oli aivan turha soittaa. Hän ei muistaisi varmastikaan mitään eilisistä tekemisistään. Sitä paitsi Artturi oli yrittänyt iskeä naisia puhumalla ranskaa jo yliopistoajoista lähtien, eilinen ei siis ollut mitään erikoista hänelle. Hän tuskin edes muisti eilistä.
Tästä koko asiasta oli tullut jo naurettava: miksen vain voinut mennä baariin ja kysyä heiltä suoraan, että olivatko he ranskalaisia, oliko kyseessä oikea ranskalainen baari?
Nousin ylös sängystä, menin vessaan, pesin naamani ja katsoin itseäni peilistä. Näytin hippi-Artturilta ja minua oksetti. Tässä ei ollut mitään järkeä: olin tehnyt aivan mitättömästä asiasta itselleni suuren ongelman. En voinut tuhlata aikaani näin, minun täytyisi ratkaista tämä juttu tänään.
---
Tarjoilijatar katsoi minua jotenkin oudosti tiskillä, jotenka en saanutkaan sanottua asiaani saman tien. Takanani oli jo jonoa, jotenka olisi ollut noloa ruveta tivaamaan minkä maalaisia työntekijät oikein olivat. Tilasin siis lautasellisen keittoa, olinhan sentään tullut tänne asti, sitä paitsi minulla alkoi jo olla nälkä.
Tarjoilijatar näytti viehättävältä tänään: hän oli varmaankin avannut yhden napin lisää puserostaan, niin etten voinut olla huomaamatta asiaa. Sitä paitsi olisin voinut vaikka vannoa, että hän kiitti minua ranskaksi, kun olin siirtymässä pöytääni. Ja hymyilikö hän minulle jotenkin erityisesti?
Yhdestä asiasta olin kuitenkin varma: minä en ollut puhunut sanaakaan ranskaa. Olin tehnyt tilaukseni selvällä suomen kielellä, jotenka tarjoilijattaren täytyi ainakin ymmärtää suomea. Mutta miksi hän oli kujeillut minulle? Vai olinko minä erehtynyt?
Vilkaisin häntä kassalla: hän oli kaunis tyttö, ehkä hieman nuori mutta suloinen. Yhtäkkiä katseemme kohtasivat, ja hän tajusi minun katselleen häntä ja minä näin, että hän oli aikeissa katsella minua – jäimme siis kumpikin kiinni yhtä aikaa, mikä sai meidät molemmat hämmentymään. Tyttö punastui ja käänsi katseensa kassakoneeseen ja minä lehteeni.
Näimme toisemme vasta, kun hän tarjoili minulle keiton. Kiitin häntä: ”Merci.” ja tyttö hymyili jälleen minulle ja kiirehti nopeasti kassan taakse. Hän ei ollut selvästikään tottunut näin suoraan flirttailuun, jotenka minä päätin pistää hänen pienen sydämensä sekaisin.
Haukkasin ahnaasti leipää ja vilkaisin samalla häntä. Sitten nostin lusikallisen höyryävää keittoa korkealle ilmaan ja käännyin katsomaan lusikan yli tyttöä. Hän yritti teeskennellä välinpitämätöntä tarjoilijatarta, jolla oli muka paljon tehtävää kassalla, mutta ei voinut olla samalla vilkuilematta minua, niin että hänen oli nähtävä, kuinka minä vedin keiton kuumia höyryjä nenääni, haistelin pääni täyteen tuota lientä, puhalsin sitä niin, että höyry hälveni väliltämme ja sitten kulautin koko lusikallisen suuhuni ja söin.
Tarjoilijatar sekosi laskuissaan ja hänen oli aloitettava uudelleen. Tiskillä ollut herrasmies vilkaisi olkansa ylitse minua ja heilautin hänelle lusikkaani. Tarjoilijatar tirskahti ja sanoi kuuluvalla äänellä: ”Anteeksi!” Mies mutisi jotain takaisin ja tyttö jatkoi pahoitteluaan, sitten hän ojensi miehelle vaihtorahat.
Käänsin katseeni keittoon, jotain oli vialla: tyttö ei ollutkaan ranskalainen. Olin kuullut hänen puhuvan selvästi suomea, mutta kyse ei ollut siitä. Se oli keitosta: se maistui jotenkin valjulta. Tyttö oli varmaankin löytänyt Artturin jättämät servietit, joihin hän oli runoillut tietenkin ranskaksi. Tarjoilijatar oli ehkä luullut niitä minun kirjoittamikseni, koska olin palannut takaisin heti seuraavana päivänä. Tyttö luuli, että olin ihastunut häneen, ja siksi hän oli puhunut minulle ranskaa. Luultavasti hän oli joku ranskan kielen fuksi yliopistolta ja piti vanhempia miehiä hurmaavina ja älykkäinä.
Keitossa ei ollut lainkaan chiliä! Siitä tämä onneton vetinen maku johtui: keitto oli kamalaa. Ja naapuripöydässä istui kaksi jäkättävää ämmää, joista kumpikaan ei sulkenut suutaan edes puoleksi sekunniksi. He puhuivat syödessäänkin ja päänsärkyni alkoi palata. Kutsuin tarjoilijattaren paikalle. Hän tuli hymyillen: nyt vasta huomasin, että hänellä oli rako etuhampaidensa välissä. Pyysin chiliä, suomeksi, ja tyttö sanoi tuovansa.
Pilkoin koko chilipaprikan siemenineen keittoni päälle ja sekoitin. Tuore chilin tuoksu virtasi hengityksen mukana suuhuni ja tunsin jo miltei, kuinka se tulisi lämmittämään minua.
Jo ensimmäisen lusikallisen jälkeen tajusin, että kyse oli ollut chilistä eikä ranskasta. Syödessäni sydämeni ja vatsani lämpenivät, otsalleni tuli kylmä hiki, joka viilensi ajatuksiani ja vei päänsäryn mennessään. Kiistelevät naiset tuntuivat puhuvan jotain minulle tuntematonta kieltä, ehkä espanjaa, se kuulosti tavallaan kauniilta. Pitäisi ehkä joskus opiskella espanjaa. Loin palavan katseen tarjoilijattareen ja kirjoitin serviettiin muutaman lauseen ranskaksi ja puhelinnumeroni.
Hän hymyili minulle: pidin hänen pienistä valkoisista pupunhampaistaan, mutta erityisesti pidin tästä chilistä.
Tunnisteet: auke.net, novelli
