Ensimmäinen maanantai

Maanantai: pitäisi keksiä jotakin erinomaista tekemistä, mutta tähän aikaan vuodesta mielessäni on vain kylmä, kostea betoniseinä. Sellainen, jota ei tee mieli koska ja josta on vaikea löytää mitään kaunista sanottavaa, oikeastaan on vaikeaa löytää siitä mitään sanottavaa, se on vain vastenmielinen.

En haluaisi vielä irrottautua tekstistä, vaikka olenkin antanut sen pois ja näin ollen kadottanut sen. Teksti, tarina, henkilöt ovat kuitenkin mielessäni. Tunnen ehkä syyllisyyttäkin niitä (henkilöitä) kohtaa, kun en osannut kohdella niitä paremmin, ne olisivat ansainneet enemmän huomiota. Tarinaan olen tyytyväinen mutta kieleen en täysin, on aina joitain kohtia, jotka olisi voinut kirjoittaa paremminkin, tehdä niistä kauniimpia. Toisaalta, nyt hyvin onnistuneet kohdat pääsevät paremmin esiin.

Toisinaan kirjoittamien on kuin maalaamista: kun varjostat tasoita yhden kohdan perusteellisesti, niin jo huomaat, kuin toinen puoli tehty huolimattomasti ja karkeasti. Kun sitten alat siloitella tuota toista puolta, alkaa toinen puoli näyttää karkealta - lopulta koko työ liukenee ohenteiden mukana yhdeksi valkoiseksi mössöksi, jossa ei ole yhtään rosoa eikä yhtään kaunista kohtaa.

Olen siis tehnyt vähintäänkin hyvää jälkeä, uskoisin, mutten ole vielä kuullut palautetta. Se voisi järkyttää mielenrauhaani, sillä nyt olen niin rauhallinen, ettei minulla ole halua lähteä minnekään, vaikka juuri se oli tärkeintä - unohtaminen.