Kirjoitettu kaikki, tyhjä paperi

Lunta, luovuutta ja lahjoja

2006-12-19T09:25:00.000+02:00

Don't Believe the Truth! - Oasis kuulostaa taas hyvältä, siis tuo viime vuonna ilmestynyt albumi (Best of on myös kaupoissa, mutta ne biisit ovat vanhoja tuttuja). Olin silloin kun muutkin tosifani, mutten sitten enää mennyt Ruisrockiin ja unohdin bändin jo pari vuotta sitten. Mutta nyt kuuntelen tätä rautaista albumia repeatillä kuin joulua paetakseni - se on räminää, junanpillien vinkunaa, moottorin käyntiä ja ryskettä - erittäin rock.

Minunkin koneeni on alkanut hieman piristyä, ideoita ja ajatuksia kirjoitettavaksi on alkanut virrata mieleeni. Luulen, että lumella on jotain tekemistä tämän asian kanssa. Minä nimittäin olen nähnyt lumisen maan (!) kokonaisen lumisen tienoon, tosin vain hetken ja sitten minun oli lähdettävä. Olen myös ollut jouluostoksilla - voi sitä antamisen ja ilahduttamisen tarvetta! Me kaikki olemme todellakin ansainneet toisemme.

Paitsi ne, jotka vihaavat lahjoja, sillä he ovat joulun pilaajia, vihreitä Grinchejä. Kaiken sen vaivan ja ilahduttamisen halun jälkeen nämä kehtaavat tulla sanomaan: "Ei minulle olisi mitään tarvinnut antaa. En minä olisi halunnut mitään lahjoja." - Mikä kiittämättömyys! Voiko enää kierommin kiittää ja kieltää toisen näkemää vaivaa? Eihän lahjaa pidäkään haluta, saati sitten vaatia, mutta kun sen saa, on syytä kiittää koko maailmaa siitä, että joku on minua ajatellut, mennyt jouluruuhiin, hikoillut, kiroillut, ollut epätoivoinen, ostanut liian pienet tohvelit ja viettänyt kolme yötä toivoen, että olisi muistanut tohveleiden koon oikein.

Kiittäkää siis lahjoistanne, olivatpa ne mitä tahansa, sillä ajatus on tärkein. Eikä se ole se ajatus, etten minä mitään tarvitse, vaan se, että on olemassa joku, joka välittää minusta niin paljon, että on valmis näkemään kaiken tuon vaivan, vaikka tietääkin todennäköisesti epäonnistuvansa. Siis antakaa läheistenne ilahduttaa teitä ja oikein hyvää ja rauhallista joulua kaikille!

Ensimmäinen hylkäys, onneksi!

2006-12-12T12:54:00.000+02:00

Sain risuja eräältä kustantamolta:

Arvoisa kirjoittaja,

Kiitos käsikirjoituksestanne. Olemme tutustuneet siihen, mutta valitettavasti teos ei sovi kustannusohjelmaamme.

Jos haluatte käsikirjoituksenne takaisin, lähettäkää riittävällä postimaksulla varustettu palautuskuori kahden viikon kuluessa tämän viestin päivämäärästä, niin lähetämme tekstinne takaisin.

Parhain terveisin,

X. X.

No, he olivat sentään ensimmäisiä - tuskin kolmea viikkoa ehti kulua, jotenka täytyy antaa krediittiä "paneutumisesta". Kyse oli pienkustantamosta, jotenka en ole ihan hirveän pettynyt. En ilmeisesti arvosta heidän mielipiteitään yhtä paljon kuin suurten tai sitten minun on helpompi perustella itselleni, että en vain sopinut heidän "tyyliinsä", heidän "kustannusohjelmaansa".

Kuitenkin tällainen palaute on aina jonkinlainen pettymys. Sitä ajattelee heti, että entäs jos muutkin ovat samaa mieltä. Unohtaa, että lähetti käsikirjoituksen erään pätevän ihmisen suosituksesta, eikö hänen mielipiteensä ole yhtä arvokas? Eihän tässä ole mitään hätää, kyseessä on vain yksi mielipide.

Ja mitä tuossa tekstissä edes sanotaan? Ei oikeastaan mitään. Sehän on kuin vastaus jonkun tukkukauppiaan banaanitarjoukseen (kirjoitusvirheineen): - Emme nyt juuri tarvitse banaanejanne, kiitoksia tarjouksestanne. Ei siinä sanota, että banaanit olisivat olleet jollakin tavalla huonoja tai hyviä, kalliita tai halpoja. Kustantaja ei vain tarvinnut käsikirjoitustani: se ei sopinut heidän myyntivarastoonsa, saati sitten myymälään.

Niin markkinat ovat kovat, tarjontaa on paljon. Tuo pikkukustantamo on jo erehtynyt ottamaan varastoonsa jotakin keskinkertaista proosaa, johon se on sitoutunut. Nyt noiden raukkojen on yritettävä myydä nuo tekstit ennen kuin ne pilaantuvat. Heillä on jo kädet täynnä töitä.

Minun tekstiäni he eivät voi ottaa vastaan. Minun tekstilleni heillä ei ole tilaa. Ehkä se johtuu siitä, että he ovat niin pieniä. Ja minä lähetin heille rekka-autollisen "banaaneja", uusia, hyviä, sellaisia, joihin liukastuu helposti. Sellaisia, joiden esille laittaminen vaatii paljon henkilökuntaa ja vaivaa. Tuollaisen pienkustantamon varasto on tietenkin pieni: heidän on täytynyt nähdä jo pihalta, kun lähetykseni saapui, ettei heillä ole resurseja ottaa sitä vastaan. Siksi he vastasivat minullekin niin nopeasti, huusivat jo pihalta: - Ei meillä ole varaa tuolleiseen lastiin! Emme me saa sitä mahtumaan minnekään. Jos otamme vastaan jotain tuollaista, niin teemme konkurssin!

- Hyvä on, hyvä on. Minä ymmärrän. Ajattelin lähinnä tehdä teille palveluksen, mutta en tullut ajatelleeksi teidän tilannettanne. Älkää kuitenkaan sitten valittako jälkeen päin, kun menen muualle, suurten luokse, ja kasvatan kenties heitä edelleen. Minä lähetän teille ne postimerkit, jottette joudu niiden vuoksi taloudellisiinvaikeuksiin (jo pelkästään tämä kuvaa tuon kustantamon hädänalaistatilaa).

Oli kenties parempikin, etten tullut tehneeksi bisnestä tällaisen firman kanssa - ties millaisiin maksuvaikeuksiin he olisivat vielä joutuneet ja minun toimitukseni olisi pilaantunut matkalla. Olisiko heillä ollut varaa edes kunnon kustannustoimittajiin, oikolukijoihin, taittajiin tai latojiin, jotka kuitenkin ovat välttämättömiä hyvän teoksen loppukäsittelyssä. Enpä usko, jollei heillä ole varaa edes postimerkkeihin. Olin tehdä pahan erehdyksen, ja lopulta oli minun onneni, että tässä kävi kuten kävi.

Teknisiärajoituksia ja masentuneita kirjailijoita, hui hai!

2006-12-05T11:58:00.000+02:00

Vihaan teknisiärajoituksia teknisissä laitteissa kuten tässä blogissa: jouduin typistämään introani (500 merkkiä max). Kaipa siinä on jokin logiikka, mutta miksei Bloggerin tekstieditori toimi kuin randomilla. Luulisi, että sillä olisi käyttäjiä ihan riittävästi, jotta palautettakin tulisi. No se ei toimi. Hui hai!

Olen ison teoksen jälkeisessä masennuksessa. Olin Ovisilmä -illassa, jossa esittäytyi kuusi (6) ihan oikeaa kirjailijaa Keski-Suomesta. Jokaiselta kysyttiin: - No mitenkäs olet toipunut tämän massiivisen urakan jälkeen? Kysyjä ja koko sali odotti kuulevansa tarinoita ryyppyputkista, katkaisuta ja kenties terapiaistunnoista. Ja saikin niitä. Ajattelin, että tuoko minullakin on edessä. Jokaisen tekstinipun jälkeen, joka on koristettu kansin, olisin vastailemassa noihin kysymyksiin. Pitäisikö minun kehitellä oireita vai tulevatko ne seuran mukana? Hui hai!

Onko olemassa vaara, että minusta tulee alkoholisti ja maanisdepressiivinen sekopää? Onhan houkutus tavallaan olemassa, kun kaikki tavallaan odottavat sitä, ovat siitä kiinnostuneita. Eihän kukaan tule kysymään muurarilta, jokaisen seinän jälkeen, että hei miltä susta nyt tuntuu, oletko sä päässyt tästä jo yli? Milloinkas ajattelit tehdä seuraavan? Mitä muurari sellaiseen vastaisi? - Mitä, en mää tästä rupea kiipeämään yli. Ja mää muuraan niin kauan kuin pomo käskee. Hui hai!

Entä, jos en osaakaan vastustaa kiusausta tai jos oikeasti ajaudun rappiollle? Tai entä jos en muutukaan, entä jos vain lähden lenkille, kun näppäimet tuntuvat tylsiltä niin kuin aina ennenkin. Menen hieman pelaamaan sählyä tai futista. Mitähän toimittajat siitä sanoisivat? Pettyisivät varmaankin pahan kerran, samoin yleisö: - Ei se voi olla mikään oikea kirjailija, jos ei se juo ja möykkää. - Ei sen tekstissä ole mitään uskottavuutta, eihän se voi edes tietää mistä se puhuu, jos se ei ole käynyt pohjalla.

Jäin pohtimaan näitä asioita ja varsinkaan sen jälkeen ei ole syntynyt yhtään hyvää tekstiä. Olen niin väsynyt, ulkona sataa koko ajan, on pimeää, kaikki lumi suli pois, talvi on kuollut... Se romaani taisi imeä minusta kaikki voimat. Eli mitä minun pitäisi tehdä? Hui hai!

Ja tänään sählyä iltapäivällä!

Kakkulaatikko

2006-11-28T12:28:00.000+02:00

Nykyisin on tapana, että käsikirjoitus lähetetään kaikkiin suurimpiin kustantamoihin (kustannustoimittajien iloksi ja kauhuksi). Näin kirjoittajat ajattelevat saavansa nopeammin vastauksen jokaisesta kustantantamosta. Ennen odotettiin korrektisti vastausta yhdestä valitusta ennen kuin kokeiltiin toista. Hyvä käytäntö, mutta tietenkin, kun kaikki tekevät niin, hukkuvat kustantajat papereihin.

Hukkukoot sanoin minä ja lähdin copyshoppiin. Otin kolme kopiota, sillä päätin lähettää käsikirjoitukseni neljään (4) kustantamoon. Tein siis hieman esikarsintaa, kahdestakin syystä: luulen, ettei tekstini kiinnosta kaikkia kustantamoita ja toisaalta heillä saattaa jo olla minuntyylinen kirjailija listoillaan, miksi he panostaisivat toiseen?

Kopiointi tuli kalliiksi, vaikka nainen liikkeessä olikin mukava, en voinut olla ajattelematta, kuinka paljon olisinkaan säästänyt, jos olisin ryhtynyt runoilijaksi tai aforistikoksi. Prosaistilla pitää sitä paitsi olla vahva reppu ja selkä, kun kantaa tuotoksiaan postiin. Ja sielläkin saa sitten maksaa enemmän kuin oli tullut ajatelleeksikaan.

Olin kuitenkin hyvällä tuulella, kun kävelin pois copyshopista: nainen oli tehnyt hyvää työtä kopiokoneiden kanssa. Tiskillä hän vielä kysyi, että laittetaanko työt laatikkoon. Sanoin, ettei se ole välttämätöntä, mutta sitten kiinnostukseni heräsi. Kysyin, että millaiseen laatikkoon. Nainen vastasi: - Kakkulaatikkoon! Sanoin: - Jaa, että kakkulaatikkoon. No siinä tapauksessa, ehdottomasti!

Kuljin siis kotiin kolme käsikirjoitusta siististi kakkulaatikkoon pakattuina. Annoin niiden "kohota" siinä yön yli ennen kuin tungin ne saatekirjeen kanssa kuoreen ja siis postiin. Käsikirjoitukset ovat kuin lapsia: niistä on kauhesti vaivaa, mutta niistä välittää niin paljon, että tekee kaikkensa niiden puolesta. Kulujakaan ei tule ajatelleeksi kuin maksaessa. Oli kauheaa, kun eräs kustannustoimittaja lähetti minulle kerran sähköpostia: hän kysyi, että voisivatko he mankeloida runokokoilmani, kun he eivät sitä ainakaan kustantaisi. Olipa kiva kuulla, että joku halusi tunkea "lapsukaiseni" silppuriin, kaiken sen vaivan jälkeen mitä olin sen vuoksi nähnyt.

No, oikeassahan kustannustoimittaja oli, mutta en olisi vain halunnut koskaan kuulla tuota kysymystä. Mieluummin vastaan kysymykseen: - Voinko laittaa teoksenne kakkulaatikkoon? - Kyllä kiitos, ja sitten vielä yksi tuollainen torttu ja take away -kahvi!

Kohti kustantamoa

2006-11-27T14:07:00.000+02:00

Sain taannoin palautetta romaanikäsikirjoituksesta ja se oli sen verran kannustavaa, että olen päättänyt lähestyä kustantamoja. Se alkaa tietenkin tulostamisella ja kopioimisella - runoilijat pääsevät tässä paljon halvemmalla ja helpommalla, mutta en minä valita. Tuntuu hyvältä haistella lämpimän paperin tuoksua, kun laser-tulostin poltaa mustetta paperiin ja sylkee paperia. Tulee sellainen olo, että onhan tässä tullut jotain tehtyäkin, kun saa nivaskan paperia kouraansa, vaikka eihän tuo paperi ole välttämättä yhtään mitään.

Seuraavaksi pitäisi kirjoitella esitelmiä itsestään ja tavoitteestaan kustannustoimittajille: mitäpä siinä voi muuta kuin lahjoittaa koko sydämensä ja kehonsa kirjallisuudella. Pitää olla sitoutunut, toivovat kustantajat, näin sanotaan. Noh, näinhän se on, että tässä vaihessa sitä pitäisi olla hieman kauppiaskin. Pitäisi osata haistaa, että minkä kustantamon linjaan tekstini sopisi. Sain tähänkin hyviä vinkkeja aion noudattaa niitä - olisin varmaan itsekin valinnut nämä samat kustantamot.

Pitää siis hieman tietää, millaisista teoksista kukin kustantamo on kiinnostunut ja sitten pitää olla myös hieman tuuria. Taide, jota olen tehnyt, on nyt kauppatavaraa, riskinottamista, markkinointia ja ennen kaikkea myyntiä. Pitää myydä kriitikoille, palkintolautakunnille (jos hyvin kävisi) mutta ennen kaikkea kuluttajille ja kirjastoille. Ja kustantaja tekee tämän onneksi puolestani, mutta he vaativat kunnollista kauppatavaraa, toki myös taidetta, kirjallisuutta mutta siis kirjallisuutta, jolla on myyntiarvoa tai sitten taiteellista arvoa, jolloin se voisi tuoda kustantajalle julkisuusarvoa ja profiilia.

Olen siis irtautumassa mukavasta kirjoittajankammiostani, jonnekin markkinatalouden maailmaan. Tosin vain hyvin pienesti: pari kirjekuorta, esittelykirje ja hyvää matkaa ja hyvää onnea! Lopulta käsikirjoitukseni tekee kaiken likaisen työn: oikolukijat, nuo markkinoinnin ja kirjallisuuden superihmiset, lukevat tahoillaan käsikirjoitukseni. Sitten he joko nostavat tai laskevat peukalonsa. Tämän jälkeen sitten kustantamossa vielä käydään kaikenlaisia neuvotteluja ennen kuin mistään mitään pääteään. (Yleensä peukalo kääntyy alaspäin ja tekijä saa tiedon käsikirjoituksen kuolemasta lyhyellä A4:sen paperilla, jossa lukee parhaat terveiset kustantajalta - me sen teimme, älä ole huolissasi, kuolema oli tuskaton.)

Ja koko tämän ajan noin puoli vuotta (!) minä siis vain istun rauhallisena kotonani ja katselen jalkapalloa. Kirjoittelen kenties jotain, ehkä menen jonnekin oikeisiin töhin, niihin, josta maksetaan palkaa, rahaa. Luultavimminkin kuitenkin aloitan jonkun uuden projektin, romaanin tai novellikokoilman. Hyvällä tuurilla joku käännöstarjouksistani ottaa tulta.

Ovat nämä vaan ihmeellisiä aikoja, eikä tässä vielä kaikki, mutta siitä joskus myöhemmin. Nyt tulostamaan!

Novelli - Ranskalainen baari

2006-11-20T12:18:00.000+02:00

(Julkaisen tässä novellini, jonka syntymisestä olen jo aiemmin kertonut. Otsikon linkistä pääsee Aukea.net -sivustolle, jossa novelli on myös kommentoitavissa, mutta sinne täytyy rekisteröityä. Tähän voivat kommentoida kaikki, joilla on jotain asiallista ja perusteltua sanottavaa. Ja muotoilulle en kyllä mahda mitään, kiitos Bloggerin bugien.)

Oli lokakuun loppu, pahin aika vuodesta: ilmat vaihtelivat jatkuvasti. Välillä oli sietämättömän kylmää, toisinaan liian lämmintä ollakseen lokakuu. Koskaan ei voinut tietää mitä olisi pitänyt pukea päälleen. Ja jos muistikin katsoa mittariin, ei tullut ottaneeksi huomioon tuulta. Varmaa oli, että sade tulisi aina yllätyksenä, jolloin meno muuttui hyytäväksi. Ainoa asia, mihin saattoi luottaa, oli pimeys.

Oli aina pimeää. Ihmiset vaikuttivat vastaheränneiltä koko päivän. He odottivat lunta, jotkut kesää. Minulla oli nälkä ja tuuli pyrki lahkeistani aivan liian ylös.

Huolestuneena tästä päätin etsiä lounaspaikan, vaikka minulla ei olisikaan ollut siihen varaa. Maailma ei ollut kuitenkaan tarjonnut minulle paljoa nautintoja viime aikoina, vaikka olinkin työskennellyt paljon, lautaselliseen keittoa minulle oli siis oikeus.

Astuin siis sisään pieneen kuppilaan. Oikeastaan ravintolaan tai baariin, en ollut koskaan aiemmin käynyt siellä, mutta tarjous kadulla oli todellakin edullinen. Paikan täytyi olla uusi, se haki vasta asiakkaita. Olin päättänyt käyttää tilaisuuden hyväkseni.

Sisustus oli hyvin minimalistinen: siniset tuolit ja pöydät jäivät ainoastaan mieleeni. Kaupungissamme on hyvin vähän värejä tähän aikaan vuodesta, paitsi mainostauluissa, joita en koskaan katso.

Istuin siis siinä sinisellä tuolilla edessäni oranssi lautasellinen höyryävää minestronekeittoa. Maistoin keittoa: suuni täyttyi tomaatista, porkkanasta, perunasta, selleristä, purjosta, ruohosipulista, valkosipulista, sipulista, persiljasta, oreganosta, basilikasta ja makaroneista – kaikista yhtä aikaa ja luultavasti jostakin muustakin. Mieleen jäi kuitenkin vain chili, punainen vahva ja tulinen chili, joka nosti hien otsalleni, palautti värin kasvoilleni noin neljän viikon värittömyyden jälkeen.

Nostin pääni ensimmäisen kerran sinä päivänä ja katsoin ympärilleni: baarissa oli vähän muita asiakkaita. Yksi mies, joka söi yksinään keittoa kuten minäkin. Pari naista, hekin keiton kimpussa. Mies vastasi puhelimeen, kiinnitin siihen huomioni, koska hän vastasi ranskaksi. Osasin mielestäni ranskaa huonosti, mutta nyt ymmärsin joka sanan: mies kertoi olevansa lounaalla, että hän soittaisi sitten, kun olisi valmis. Hänellä ei menisi enää pitkään.

Minusta oli kummallista, kuinka sujuvasti olin ymmärtänyt miehen puhetta. Tavallisesti ranskalainen puhe pulppusi aina minulta tavoittamattomiin, mutta tämä mies puhui selkeästi, venytellen, joitain sanoja niin, että hänen ajatuksenjuoksuaan oli helppo seurata. Olisin halunnut mennä sanomaan jotakin miehelle ranskaksi, mutta hän oli melkein jo lähdössä.

Tarjoilija tuli kysymään mieheltä haluaisiko hän vielä jotakin. Mies vastasi naiselle ranskaksi, että hän voisi ottaa vielä kupin kahvia. Mies ei ilmeisesti puhunut englantia, mutta tarjoilijatar tuntui ymmärtävän. Nyt he molemmat neuvottelivat elehtien kahvin laadusta ja koosta, mies puhui jatkuvasti ranskaa ja nainen vastaili hänelle nyökytellen. Kuulosti siltä kuin hänkin olisi puhunut sanan tai kaksi ranskaa: "Oui, monsieur, oui monsieur”, hän tuntui toistelevan. Ehkä tarjoilijatarkin oli opiskellut hieman ranskaa. Ehkä juuri siksi mies kävi täällä syömässä: hänestä oli kiva puhella ranskaa tarjoilijattarelle, joka otti tuon kaiken huomion vastaan hyvänä kieliharjoitteluna. Tarjoilijatar oli nuori: hän ehkä haaveili lähtevänsä au pairiksi Pariisiin, ehkä jopa töihin johonkin kahvilaan. Hän tuntui ymmärtävän miestä varsin hyvin, vaikka vastailikin tälle hieman murtaen ja lyhyillä lauseilla.

Keitto oli edelleenkin kuumaa mutta syötävää. Se höyrysi suustani vielä nielaisun jälkeenkin, chilillä täytyi olla jotain osuutta asiassa. Olin hyvin tyytyväinen, että olin tullut tähän siniseen baariin. Tiskin takaa saattoi nähdä keittiöön, jossa vanha pyöreä nainen sekoitteli keittoja ja hyräili musiikin mukana. Vasta nyt kiinnitin huomiota tuohon perältä kuuluvaan soittimeen: levyltä soi jokin periranskalainen haitari-iskelmä, jonka tahtiin muori touhusi keittiössä. Tajusin, miksi ranskalainen mies oli tullut tänne: paikan nimi oli Paris ici!

Kukapa koti-ikävää poteva ranskalainen ei tulisi tänne – olihan tässä paikassa sentään edes häivähdys, jostain Pariisin kuppilasta. Siniset tuolit ja pöydät, musiikki, muutama ranskankielinen sana menussa ja chili keitossa lämmittämässä sydäntä ja mieltä.

Mies lähti, heitti vielä lähtiessään au revoir'n ovelta ja katosi kadulle. Tarjoilijatar vastasi ranskaksi ja tarjoili naisille kahvia. Toinen naisista alkoi puhua, säikähdin niin, että läikytin keittoa rinnukselleni – Merde! – nainen oli vastannut ranskaksi. Naiset kääntyvät minuun päin ja katsoivat kysyvästi: pyysin anteeksi ja aloin pyyhkiä paitaani keitosta. Naiset kääntyivät, tarjoilijatar palasi tiskin taakse ja naiset pöydässä alkoivat sekoittaa kahvejaan.

Naiset puhuivat hiljaa, en ymmärtänyt mitä he sanoivat, mutta minusta se kuulosti ranskalta: molemmat naiset olivat ranskankielisiä. Oliko mahdollista, että kaikki muut asiakkaat tässä kuppilassa olivat ranskalaisia? Olihan se mahdollista, mutta melkoisen epätodennäköistä. Paikan täytyi todella olla ranskalaisten suosiossa.

Bien, ajattelin ja pyyhin leivänpalalla viimeisetkin keitontilkat lautasen pohjalta. Voisin tulla tänne toistekin, kun haluaisin hieman opiskella ranskaa. Nousin pöydästä lähteäkseni, silloin toinen naisista kysyi minulta, että olinko polttanut käteni keiton kanssa. Tuskin huomasinkaan, kun jo vastasin äärettömän luontevasti, että kaikki oli hyvin – ranskaksi! Tarjoilijatar huomasi tämän ja huusi minulle: – Merci, au revoir! Oli jo myöhäistä oikaista väärinkäsitystä, jotenka – Merci, au revoir!

---

Merde! tajusin sen vasta kotona, olin kironnut ranskaksi siellä kahvilassa, siksi nuo naiset olivat luulleet, että puhun ranskaa. Siniset tuolit ja pöydät, keitto, chili, mies puhelimessa, tarjoilijatar ja nuo naiset – koko tuo keitos – oli sekoittanut pääni. Olin tehnyt liikaa töitä, olin väsynyt ja kylmissäni. Tuo kuppila oli ollut kuin minestronekeitto, joka on muuten italialainen ruoka, täynnä pään ja vatsan täyttäviä sattumia, joita ei osaa odottaa kohtaavansa. Olin keskittynyt niin noihin ulkopuolisiin tapahtumiin, että olin mennyt niihin mukaan. Nyt muistan, kuinka olin jo alun perin halunnut puhua tuon selkeästi ranskaa puhuneen miehen kanssa. Hän oli synnyttänyt minussa halun, jonka olin kuitenkin kieltänyt. Myöhemmin säikähdyksestäni johtunut vahinko keiton kanssa oli saanut minut purkamaan tuon tukahdutetun halun: olin kironnut ranskaksi, koska minulla oli jo alun perin ollut halu puhua ranskaa.

Hyvä, onnittelin itseäni, itse Freudkaan tuskin olisi pystynyt itseanalyysissaan parempaan. Tyytyväisenä laskin itselleni kylpyveden: tämä oli niitä päiviä, jolloin kannatti helliä itseään, sillä maailma ulkona oli pimeä ja kylmä eikä pelastusta olisi näköpirissä – oli kerättävä voimia ja säästettävä energiaa. Vesi poltti kylmiä varpaitani, oli melkein mahdotonta istua ammeessa, mutta pikkuhiljaa iho tottui veteen ja rentouduin.

Kesken tyhjän mietiskelyn muistin tarjoilijattaren: hän ei ollut sanonut mitään, vaikka olin kironnut ranskaksi. Hänenhän täytyi tietää, että olin suomalainen. Olinhan tehnyt tilaukseni suomeksi. Miksei hän ollut sanonut mitään? Miksi hän oli alkanut puhua minulle ranskaksi? Epähuomiossaanko vai pelkästä ilosta?

Ellei sitten nainenkin ollut ranskankielinen! Silloinhan olisi ymmärrettävää, miksi hän puhui mieluummin kanssani ranskaa kuin suomea. Ja mitenkä minä olinkaan tehnyt tilaukseni? En muistanut siitä mitään: olin ollut niin ajatuksissani, että olin vain istunut pöytään ja pyytänyt päivän tarjousta. En muista tervehtineeni mitenkään erikoisesti tarjoilijatarta, keitonkin olin luultavasti tilannut vain osoittamalla päivän tarjouksen kohtaa listalta. Ollessani väsynyt minulla on itse asiassa tapana olla varsin epäkohtelias, en huomioi ihmisiä ympärilläni riittävästi.

Vai oliko hän todellakin luullut minua ranskalaiseksi? Ei ollut tavatonta, että ulkomaalaista turistia tai vaihto-opiskelijaa luultiin suomalaiseksi, ja hänelle puhuttiin kuin kenelle tahansa. Ja jos puhuja osasi vain suomea, niin milläpä muullakaan hän olisi puhunut.

Voisiko olla, että olin tullut ranskankieliseen baariin? Aivan kuten kiinalaisessa ravintolassa: niissähän omistajat osasaavat aina noin kymmenen sanaa suomea ja tulevat kuitenkin hyvin toimeen. Jospa tarjoilijatarkaan ei puhunut kuin muutaman sanan suomea? En muistanut, että hän olisi puhunut sanakaan suomea minulle. Tervehtiä hänen oli täytynyt, mutta olin jo unohtanut sen. Sitä paitsi tervehtiä ja kiittää suomeksi osasi kuka tahansa.

Olihan mahdollista, että tarjoilijatar olikin ranskalainen. Hän oli tietenkin olettanut minun olevan suomalainen, kun olin päästänyt vain muutaman ynähdyksen tullessani, mutta kun sitten olin erehtynyt kiroamaan ranskaksi, hän tietenkin oletti, että olinkin ranskan kielinen. Baarissahan oli silloin ranskan kielisiä, niin että tällainen erehdys oli sinällään ihan mahdollinen. Olinhan minäkin luullut heitä aluksi suomalaisiksi.

En ollut koskaan aiemmin edes ajatellut, kuinka vähän sanoja tarvitsimme asioidessamme. Jonkinlainen hein tai moin kaltainen ynähdys riitti tervehdykseksi. Numerot toki piti osata hyvin, jotta saattoi ilmoittaa tilausnumeron, kappalemäärän tai hinnan. Kaikki muu näkyi kassakoneiden hinnoista, ruokalistojen numeroista tai tavaroiden hintalapuista. Päivät pitkät kuljeskelimme siis ynähdellen mainosten ja numeroiden perässä.

Ranskalaisessa baarissa olin pitkästä aikaa kiinnittänyt huomiota kieleen ja tietenkin – ihmisiin!

Nousin kylvystä: viileät lattiakivet tuntuivat virkistäviltä jalkojen alla. Pesin kasvoni kuorintavoiteella ja tunsin heränneeni jälleen henkiin. Alkoi tulla jälleen kylmä, jotenka riisuin pyyhkeen lanteeltani ja puin paksun pehmeän kylpytakkini ja pehmeäpohjaiset tohvelini.

Olohuoneessa pohdin tätä asiaa vielä hetken, ja päätin tehdä viimeisen varmistuksen.

– Haloo?

– Artturi?

– Joo.

– Perttu Laaksonen tässä, hei!

– Eh, moi!

– Miten menee?

– No yksi projekti tuossa puskee päälle.

– Ehtisitkö lounaalle kanssani, huomenna, minä tarjoan.

– No sitten, kiinni veti, monelta?

Artturi Lampén, juoppo hippirunoilija, joka oli paitsi kävelevä 60-luku, niin myös koskaan valmistumaton ranskankielen opiskelija. Hän, jos kuka, onnistuisi selvittämään, että oliko baari todellakin ranskankielinen vai ei.

---

Olin hieman hermostunut, sillä Artturilla oli tapansa mukaan myöhässä tai sitten hän oli unohtanut tapaamisen, mikä oli myös hänen tapaistaan. Odoteltuani puoli tuntia kadulla päätin lähteä, silloin näin Artturin.

– Moi, et vastannut puhelimeen.

– Se on kotona, en pidä sitä yleensä mukana, ei minulle kukaan soita.

– Niin. No mennäänkö?

– Ei minulla ole nälkä. Mennään kuule ensin kaljalle tuohon baariin.

– Hyvä on, minun täytyy kertoa sinulle yksi juttu.

– Kuule tarjoatko...

Kolmannen oluen jälkeen olin jo menettänyt toivoni, että saisin Artturin tänään lounaalle. Suunnitelmani oli lähtenyt heti sivuraiteille, kun olimme päässeet baariin. Ensitöikseen Artturi oli tapansa mukaan tyhjentänyt yhdellä hörppäyksellä puolet tuopista ja sitten hän oli kaivanut tupakkamassinsa esiin. Tunsin heti tutun makean tuoksun: Artturi repäisi palan paperia lehdestä ja alkoi kääri jointtia kuin yliopistoaikoina. En ollut polttanut moneen vuoteen, mutta kun Artturi tarjosi savuja, tartuin jointtiin kuin ennenkin. Vedin savua sisääni vain vähän ja annoin kääryleen takaisin. Ajattelin, että jos Artturi tuntisi olonsa kotoisaksi, niin saisin hänet pian houkutelluksi ranskalaiseen baariin. Oli vasta aamupäivä, jotenka pianhan Arturillekin oli tultava nälkä.

Nyt suunnitelmani ei näyttänyt toimivan, sillä Artturi tunsi olonsa liiankin kotoisaksi. Tuntui kuin hän ei olisi muuttunut lainkaan. Tuntui siltä, kuin joskus kymmeniä vuosia sitten aloittamamme keskustelu, olisi jatkunut siitä pisteestä, mihin se oli aikanaan jäänyt.

Artturi oli muuttunut hieman: nyt hänellä oli massissaan enemmän puruja, joista pyöritellä jointteja. Hänen keskustelunsa olivat entistäkin hämärämpiä ja irrallisempia. Tietyt perustotuudet, joihin hän jo nuorena uskoi, olivat kuitenkin vielä olemassa. Minusta hän ei selvästikään huomannut lainkaan, kuinka olin muuttunut. Hän ei tiennyt, kuinka olin menestynyt elämässäni. Hän ei tuntunut huomaavan, että olin vaihtanut puolta. Tai ehkä hän huomasi, muttei halunnut tehdä siitä numeroa: loppujen lopuksihan se olin ollut minä, joka olin ottanut häneen yhteyttä, ja se oli myös minä, joka maksoi kaikki kumoamamme tuopit. Artturista oli vuosien saatossa tullut entistä röyhkeämpi siivestäjä.

– Perttu, oli kuule hauska tavata pitkästä aikaa. Sinä se, et ole muuttunut pätkääkään.

– Niin, et sinäkään Artturi.

– Joo, hyvissä voimissa ollaan molemmat soturit. Ratsastetaan vielä auringonlaskuun voittajina, mutta sitä ennen... juodaan!

– Hyvä on mutta sitten mennään syömään, lounasaika on pian ohi.

– Mennään mennään, jotta jaksetaan kulkea… raahautua läpi… (Artturin ajatukset tuntuivat aina välillä katkeavan, hän tuijotti mykkänä tyhjyyteen kesken lauseen, kunnes sitten yhtäkkiä puhui) – tämänkin viiltävän päivän… se on vain valkoista kohinaa, tiedätkö? Ellei suuri ystäväni… suuri Pilviä Piirtävä Haukka, tässä, olisi liittynyt seuraani. Ja nyt me lähetämme muutaman tuprauksen savua jumalille, tiedätkö miksi?

– En oikeastaan.

– Se johtuu sateesta.

– Sateesta?

– Etkö muka ole huomannut, että nyt sataa koko ajan?

– On syksy.

– Niin, silloin jumalat itkevät puolestamme, tiedätkö, syksy on kuoleman aikaa ja pilvet! Pilvet putoavat päällemme.

– Montako sinä Artturi olet polttanut?

– Ei Perttu, tämä on kuule muinaista intiaanien viisautta, josta me ei ymmärretä mitään. On annettava jumalille merkki... siksi minä käärin tämän maagisen savukkeen… ja poltan sen, sinun kanssasi, sillä savu... ymmärrätkö? (Artturi heilautti kättään.)

– Se menee ylöspäin?

– Niin, pilvet… taivas… se kaatuu syksyllä niskaamme. Selvitäksemme siitä, on meidän piristettävä jumalia. Ja me teemme sen tällä savulla… se nousee ylös, taivaisiin.

– Ja osa meistäkin nousee – very high!

– Aivan, mekin nousemme pilvien päälle… sateen päälle kuin jumalat… Perttu, sinä alat ymmärtää intiaaneja. Poltetaan jumalille.

– Jumalille.

Olin aivan tötsyissä, kun astuimme Ranskalaiseen baariin. Artturi alkoi mongertaa heti kauheata ranskaa: hän yritti tehdä tarjoilijattareen suuren vaikutuksen eksentrisenä runoilijana ja tyttö oli heti mukana leikissä. Baarissa ei ollut muita asiakkaita, jotenka minä en voinut muuta kuin istua aloilleni ja tilata keittoa. Se oli hyvää, joten lakkasin murehtimasta.

Kun kävelimme aterian jälkeen kadulla, yritin vielä kysellä Artturilta, että oliko hän huomannut mitään erikoista baarissa. "Chili", sai Artturi sanotuksi ja leijui sivukadulle, "Upeaa chiliä!", kuului vielä kulman takaa, kun Artturin hahmo oli jo kadonnut. En ollut poltellut pitkään aikaan ja minua alkoi väsyttää kamalasti aterian jälkeen, niinpä raahauduin kotiini nukkumaan.

---

Heräsin vasta aamulla valtavaan päänsärkyyn, muistin vain tuon Artturin kaikuvan äänen pimeydestä: "Upeaa chiliä!" En minä ollut sitä kysynyt. Kyse oli kielestä, mitä me olimme puhuneet? En muistanut. Baariin ei ollut tullut muita asiakkaita. Artturi oli kirjoittanut runoja serviettiin ja jättänyt ne tarjoilijattaren löydettäväksi. Kuka ties hän oli kirjoittanut ranskaksi. Olinko minä puhunut ranskaa? En muistanut. Olin kyllä yrittänyt keskittyä, mutta olin niin tötsyissä, että puhe vain virtasi suustani ja unohdin heti mitä olin sanonut. Yritin muistella, mitä minulle oli vastattu, mutta se oli entistä vaikeampaa.

Jos Artturi, joka oli jatkuvasti tötsyissä, oli kokenut saman kuin minä, niin hänelle oli aivan turha soittaa. Hän ei muistaisi varmastikaan mitään eilisistä tekemisistään. Sitä paitsi Artturi oli yrittänyt iskeä naisia puhumalla ranskaa jo yliopistoajoista lähtien, eilinen ei siis ollut mitään erikoista hänelle. Hän tuskin edes muisti eilistä.

Tästä koko asiasta oli tullut jo naurettava: miksen vain voinut mennä baariin ja kysyä heiltä suoraan, että olivatko he ranskalaisia, oliko kyseessä oikea ranskalainen baari?

Nousin ylös sängystä, menin vessaan, pesin naamani ja katsoin itseäni peilistä. Näytin hippi-Artturilta ja minua oksetti. Tässä ei ollut mitään järkeä: olin tehnyt aivan mitättömästä asiasta itselleni suuren ongelman. En voinut tuhlata aikaani näin, minun täytyisi ratkaista tämä juttu tänään.

---

Tarjoilijatar katsoi minua jotenkin oudosti tiskillä, jotenka en saanutkaan sanottua asiaani saman tien. Takanani oli jo jonoa, jotenka olisi ollut noloa ruveta tivaamaan minkä maalaisia työntekijät oikein olivat. Tilasin siis lautasellisen keittoa, olinhan sentään tullut tänne asti, sitä paitsi minulla alkoi jo olla nälkä.

Tarjoilijatar näytti viehättävältä tänään: hän oli varmaankin avannut yhden napin lisää puserostaan, niin etten voinut olla huomaamatta asiaa. Sitä paitsi olisin voinut vaikka vannoa, että hän kiitti minua ranskaksi, kun olin siirtymässä pöytääni. Ja hymyilikö hän minulle jotenkin erityisesti?

Yhdestä asiasta olin kuitenkin varma: minä en ollut puhunut sanaakaan ranskaa. Olin tehnyt tilaukseni selvällä suomen kielellä, jotenka tarjoilijattaren täytyi ainakin ymmärtää suomea. Mutta miksi hän oli kujeillut minulle? Vai olinko minä erehtynyt?

Vilkaisin häntä kassalla: hän oli kaunis tyttö, ehkä hieman nuori mutta suloinen. Yhtäkkiä katseemme kohtasivat, ja hän tajusi minun katselleen häntä ja minä näin, että hän oli aikeissa katsella minua – jäimme siis kumpikin kiinni yhtä aikaa, mikä sai meidät molemmat hämmentymään. Tyttö punastui ja käänsi katseensa kassakoneeseen ja minä lehteeni.

Näimme toisemme vasta, kun hän tarjoili minulle keiton. Kiitin häntä: ”Merci.” ja tyttö hymyili jälleen minulle ja kiirehti nopeasti kassan taakse. Hän ei ollut selvästikään tottunut näin suoraan flirttailuun, jotenka minä päätin pistää hänen pienen sydämensä sekaisin.

Haukkasin ahnaasti leipää ja vilkaisin samalla häntä. Sitten nostin lusikallisen höyryävää keittoa korkealle ilmaan ja käännyin katsomaan lusikan yli tyttöä. Hän yritti teeskennellä välinpitämätöntä tarjoilijatarta, jolla oli muka paljon tehtävää kassalla, mutta ei voinut olla samalla vilkuilematta minua, niin että hänen oli nähtävä, kuinka minä vedin keiton kuumia höyryjä nenääni, haistelin pääni täyteen tuota lientä, puhalsin sitä niin, että höyry hälveni väliltämme ja sitten kulautin koko lusikallisen suuhuni ja söin.

Tarjoilijatar sekosi laskuissaan ja hänen oli aloitettava uudelleen. Tiskillä ollut herrasmies vilkaisi olkansa ylitse minua ja heilautin hänelle lusikkaani. Tarjoilijatar tirskahti ja sanoi kuuluvalla äänellä: ”Anteeksi!” Mies mutisi jotain takaisin ja tyttö jatkoi pahoitteluaan, sitten hän ojensi miehelle vaihtorahat.

Käänsin katseeni keittoon, jotain oli vialla: tyttö ei ollutkaan ranskalainen. Olin kuullut hänen puhuvan selvästi suomea, mutta kyse ei ollut siitä. Se oli keitosta: se maistui jotenkin valjulta. Tyttö oli varmaankin löytänyt Artturin jättämät servietit, joihin hän oli runoillut tietenkin ranskaksi. Tarjoilijatar oli ehkä luullut niitä minun kirjoittamikseni, koska olin palannut takaisin heti seuraavana päivänä. Tyttö luuli, että olin ihastunut häneen, ja siksi hän oli puhunut minulle ranskaa. Luultavasti hän oli joku ranskan kielen fuksi yliopistolta ja piti vanhempia miehiä hurmaavina ja älykkäinä.

Keitossa ei ollut lainkaan chiliä! Siitä tämä onneton vetinen maku johtui: keitto oli kamalaa. Ja naapuripöydässä istui kaksi jäkättävää ämmää, joista kumpikaan ei sulkenut suutaan edes puoleksi sekunniksi. He puhuivat syödessäänkin ja päänsärkyni alkoi palata. Kutsuin tarjoilijattaren paikalle. Hän tuli hymyillen: nyt vasta huomasin, että hänellä oli rako etuhampaidensa välissä. Pyysin chiliä, suomeksi, ja tyttö sanoi tuovansa.

Pilkoin koko chilipaprikan siemenineen keittoni päälle ja sekoitin. Tuore chilin tuoksu virtasi hengityksen mukana suuhuni ja tunsin jo miltei, kuinka se tulisi lämmittämään minua.

Jo ensimmäisen lusikallisen jälkeen tajusin, että kyse oli ollut chilistä eikä ranskasta. Syödessäni sydämeni ja vatsani lämpenivät, otsalleni tuli kylmä hiki, joka viilensi ajatuksiani ja vei päänsäryn mennessään. Kiistelevät naiset tuntuivat puhuvan jotain minulle tuntematonta kieltä, ehkä espanjaa, se kuulosti tavallaan kauniilta. Pitäisi ehkä joskus opiskella espanjaa. Loin palavan katseen tarjoilijattareen ja kirjoitin serviettiin muutaman lauseen ranskaksi ja puhelinnumeroni.

Hän hymyili minulle: pidin hänen pienistä valkoisista pupunhampaistaan, mutta erityisesti pidin tästä chilistä.

Palautetta

2006-11-16T10:34:00.000+02:00

Käsittämätön päivä eilen - kiirettä - jouduin lähtemään joka paikasta kesken pois ehtiäkseni seuraavaan tapaamiseen - Suomen pelin katsoin sentään loppuun, tärkeät 3 pistettä. Ja leikkasin jopa haavan pikkurilliini ja nyt huomaan, että kirjoittajakin voi olla työrajoitteinen: ä, ö, p ja . tuottavat erityisiä vaikeuksia kirjoittaessa ja niitä kun aika vaikea vältellä. Noh asiaan.

Luin eilen Kynärin kokouksessa synopsikseni ja sain ainakin naurua aikaan - se oli hyvä, sillä kyse oli komediasta: mustaa huumoria, slapstickiä ja sen sellaista. On mairittelevaa, kun osaa olla hauska. Toisaalta tuntee itsensä kevyeksi syvällisten ajattelijoiden lähellä. Ei siksi, ettenkö minäkin osaisi kirjoittaa syvällisiä tekstejä, mutta nautin keveydestä ja komediasta. Olen sitcomien suurkuluttaja Seinfeld ja Veljemme on nero (Malcolm in the Middle) ovat suosikkejani, yritän myös oppia ranskaa katselemalla Un gars et une fille - sarjaa TV5:lta (se tosin on kanadalainen, jotenka opin varmaankin kauheita anglismeja).

Synopsis siis toimii melko ok. Ehdottivat, että lähettäisin sen Neloselle, muistuttaa kuulemma Tummien vesien tulkit -sarjaa. En ole katsonut. Ehkä yrittäisin itse mielummin rakentaa dialogia, mistäpä sitä koskaan tietää, jos vaikka syntyisikin. Dialogit ovat sitä paitsi tärkeitä kertojalle, ne helpottavat ja keventävät kummasti kerrontaa - niitä pitäisi harjoitella enemmän.

Alkuun pääsemisestä

2006-11-14T11:31:00.000+02:00

Kirjoitin eilen yhden synopsiksen (se oli eräänlainen tehtävä) - aiheesta voisi tulla pieni näytelmä, mutta en ole koskaan kirjoittanut näytelmää. Olen lukenut kyllä useampiakin ja nähnyt niitä vieläkin enemmän. Periaatteessa tiedän siis suurinpiirtein, mitä minun pitäisi kirjoittaa, mutta melkoinen seikkailu siitä tulisi ja mitä hittoa minä tekisin tekstillä kirjoittamisen jälkeen?

Sitten olen käynyt keskustelua tekstin ajautumisesta sivuraiteille Aukeassa. Ja ainakin tuo ketju on ajautunut useasti sivureiteille: on puhuttu inpiraatiosta ja kirjoittamisen suunnittelemisesta. Suurin osa ihmisistä on kannattanut "taiteilijan vapautta" ja "inpiraatiota", kun minä olen yrittänyt pitää yllä kurinalaisempaa linjaa.

Tämä johtuu siitä, että yleensä kirjoittamiseni venyy ja vanuu kuin siirappi, niin ettei se koskaan pääse perille, jos pääseekin, niin silloin teksti on usein jopa minullekin liian raskasta luettavaksi. Tekstiäni on usein kevennettävä, jotta siitä tulisi luettavaa, nautittavaa.

Säästyäkseni tältä vaivalta yritän nykyisin suunnitella huolellisemmin. Kirjoittaminen on nimittäin monesti kuin hyppäisi kiiltävään urheiluautoon ja alkaisi vain cruisailla pitkin katuja - se on kivaa muttei johda minnekään.

Synopsis on hyvä esimerkki kontrollista: sain tällaisen tehtävän yllätten, mutta en saanut mitään tarkempia ohjeita. Siis kirjoita lyhyt synopsis, aihe vapaa. Kahteen viikkoon ei syntynyt mitään. Eilen päätin valita yhden aiheen. Sitten päätin, että aiheen pitäisi herättää huvitusta. Valittuani yrityskonsultit minua ei pidätellyt enää mikään - inspiraatio virtasi ja tekstiä syntyi helposti.

Oma suositukseni onkin niille, jotka tuskailevat inspiraation kanssa, että päättäkää yksi asia kerrallaan: valitkaa vaikka laji tai tyyli tai teema tai vaikka vain yksi sana, josta aloittaa. Sillä kun olette kirjoittaneet yhden sanan, ei paperinne ole enää tyhjä.

Iloinen jälleentapaaminen

2006-11-08T22:14:00.000+02:00

Kylläpä oli mukava tavata eräs fiktiivinen henkilöhahmo: Artturi on hänen nimensä. Loin hänet lähes vahingossa taannoin ja olen alkanut melkolailla pitää kaverista: hän on juuri sellainen henkilöhahmo, joka voi sanoa mitä tahansa missä tahansa tilanteessa. Jo hänen syntymänsä osoittautui yllätykseksi, iloiseksi yllätykseksi. Nyt, kuin kirjoitan novellia, voin laittaa hänen suuhunsa mitä tahansa ontuvia ajatuksia ja puolitotuuksia, ja mitä enemmän niitä keksin, niin sitä hauskempi ja elävämpi Artturista tulee.

Artturin kaltaiset fiktiiviset henkilöhahmot ovat vaarallisia, sillä he voivat siirtää koko novellin radaltaan. Voi käydä niin, että tarina ei etene lainkaan alkuperäisessä draamallisessa kaaressaan, vaan se tekee aivan älyttömän mutkan, eksyy ja harhailee, eksyy uudelleen ja harhailee uudelleen, niin että tarinan muuten niin jäntevään varteen tulee sellainen Artturin muotoinen, epämääräinen pullistuma, jota ei voi selittää millään esteettisillä arvoinlla, korkeintaan kirjailijan kokemalla sympatialla kyseistä henkilöhahmoa kohtaan. En tiedä onko kirjailijoiden ja fiktiivisten henkilöhahmojen välisiä ystävyyssuhteita tutkittu paljoa, mutta jonkun aloittelevan tutkijan olisi parasta tarttua toimeen mitä pikimmiten.

Ilahduin Artturin tapaamisesta senkin vuoksi, että oli jo ehtinyt unohtaa hänet lähes tyystin, koska minulla oli ollut yksi kirja-arvostelu kirjoitettavani. Tänään sitten pääsin siitä hetkeksi eroon ja tartuin jälleen novelliin. Tuntui siltä, kuin olisi tavannut jonkun vanhan hyvän ystävän - ei! - tuntui siltä, että kuullut puhuttavan tyypistä, jonka haluaisi joskus tavata! Niin juuri, sillä kukapa olisi tavannut fiktiivisiä henkilöhahmojaan, heistä voi kyllä olla monia kuvitelmia, mutta varsinaisesti heitä ei ole tavannut - koska he ovat fiktiivisiä.

Juuri siksi luulen heidän olevan niin rakastettaviakin, sillä mitä enemmän heihin ihastuu, niin sitä enemmän he ovat juuri sellaisia kuin heidän pitäisikin olla. On hienoa kuulla jostakin ihmeellisestä ihmisestä muilta - juuri sellaisesta, josta voi sanoa: hän se vasta on melkoinen tyyppi! Ja mitä enemmän kuulee hänestä kiehtovia tarinoita, niin sitä enemmän tuosta tyypistä alkaa pitää, mutta jossain vaiheessa sitä sitten todennäköisesti kuulee jotain epämiellyttävää tuostakin tyypistä tai kenties tapaa hänet, ja huomaa hänen olevan aivan erilainen kuin oli kuvitellut. Mikä pettymys!

Mutta fiktiivistä henkilöhahmoa ei tarvitse koskaan tavata, eikä hänestä tarvitse koskaan kuulla mitään epämiellyttävää, jos nimittäin on luonut tuon henkilöhahmon. Olenko minä siis jumala? Ei, sillä kyse ei ole nyt siitä, pikemminkin rakkaudesta. Artturi on valloittava persoona, joka todennäköisesti turmelee novellini esteettisen tasapainon tai tekee ainakin suuren juoneen, kuprun pintaan.

Ystäväni luonnehti Kurt Vonnegutin romaaneja joskus niin, että jos juoni on suora viiva pisteestä A pisteeseen B, niin Vonnegut pyrkii kulkemaan tuon matkan vältellen osumasta tuohon viivaan - Vonnegutin kerronta on jatkuvasti eksyksissä, ehkä juuri siksi pidänkin hänestä niin kovin paljon. Vonnegut on täynnä valloittavia fiktiivisiä henkilöhahmoja, jotka sotkevat tarinan kulun tyystin ja vievät lukijan mukanaan.

Hyvää ideaa ei kannata tuhota turhalla naputtamisella

2006-11-01T23:21:00.000+02:00

Sain yhden selkeän idean, hullun idean - tiesin heti, että oli aika kirjoittaa. Niinpä aloitin tämän novellin, jota siis piti kasassa vain tämä yksi hullu yksityiskohta, pian mieleni oli täynnä uusia sivujuonteita, mystisiä sivuhenkilöitä, sattumia ja epäilyksiä. Juoni alkoi siis hahmottua hyvin nopeasti, idea kantoi ja kantaa sitä eteenpäin, ja kaikki muu on vain silmänlumetta, taikaa.

Näin kirjoittaminen on kevyttä, kun alkuperäienen idea on riittävän yksinkertainen. Tuo yksinkertaisuus kerää väistämättäkin painoa ympärilleen, jotta idea voisi alkaa elää on sitä ruokittava henkilöhahmoilla ja tapahtumilla ja mielikuvilla asioista, joita tulee kaivaneeksi joistain muistinsa sopukoista. Ja tietenkin mielikuvitus alkaa keksiä asioita, joita ei ole tullut koskaan ajatelleeksikaan.

Jopa sillä vauhdilla, että hyvin yksinkertainen idea ei aina jaksa kantaa tuota kaikkea. Silloin on joko etsittävä tukevampi idea, jonka ympärille rakentaa tai unohdettava osa mielikuvistaan. Yksinkertaisen idean pitäminen yksinkertaisen on nimittäin erittäin monimutkaista ja vaikeaa.

Nytkin, kun tämä novelli on siis vielä kesken, olen epätietoinen siitä, kuinka pääsisin loppuun mahdollisimman pienellä vaivalla. Jokainen lause, jokainen kuvio juonessa näet uhkaa tuota alkuperäistä yksinkertaista ja ehdottomasti nerokasta ideaa. Mitä enemmän kirjoitan, sitä monimutkaisemmaksi tarina uhkaa muodostua ja sitä todennäköisemmin myös alkuperäinen tarina uhkaa hukkua.

Toivon siis todellakin selättäväni tämän pienen novellin, joka tuli mieleeni sattumalta ja joka ei siis liity mihinkään kokonaisuuteen ja on siis lähes vailla tarkoitusta. Novelli on kuitenkin jo melkein olemassa, se on kuin patsas mielessä, enkä saa itse tekstiä vielä näyttämään tuolta kuvalta mielessäni. Lauseet, joita kirjoitan ovat liian pitkiä ja päämäärättömiä. Ei siis todellakaan ole niin, että pitäisi kirjoittaa kaikki mitä ajattelee tai tietää, vaan pikemminkin iskeä mahdollisimman vähän ja tarkkoja iskuja. Täytyy varoa tuhoamasta tuota alkuperäistä ideaansa, jonka pelkkä näkeminen on saanut aikaan koko kirjoitusprosessin.

Siksi en olekaan kirjoittanut lausettakaan kahteen päivään - uskon, että novellini perusidea on hyvä, jotenka en halua rikkoa sitä turhalla naputtamisella. Pian näen selkeämmin.

Keveys ja nopeus kirjoittamisessa

2006-10-28T20:44:00.000+03:00

Sarah kysyi, että mitä tarkoitin keveydellä ja nopeudella kirjoittamisessa. Italo Calvinon teoksessa Kuusi muistiota seuraavalle vuosituhannelle (Loki-kirjat) on käsitelty kumpaakin aihetta hyvin, mutta minun käsitykseni lienee hieman erilainen, osin samanlainen.

Keveys on yksinkertaisuudessaan sitä, että olisi pystyttävä kuvaamaan raskaita ja vaikeita asioita kevyesti, niin ettei aihe itsessään vie lukijalta voimia omaksua tuota asiaa. Jos aihe on kovin raskas, on parempi vältää raskasta kerrontaa ja pyrkiä sen sijaan johonkin kevyeen ilmaisutapaan, esim huumoriin. Calvino on mestari tässä, esim. Kosmokomiikkaa -niminen teos on juuri ilmestynyt uusintapainoksena ja on tästä keveydestä hyvä esimerkki.

Nopeus puolestaan tarkoittaa sitä, että asioista tulee hämmästyttävämpiä, kun ne kuvaa nopeasti. Selittely ja kuvailu ovat tärkeitä, kun halutaan luoda tunnelmaa ja uskottavuutta. Maagisuus sen sijaan syntyy nopeudesta, siitä kun jokin asia vain tapahtuu, eikä sitä selitetä mitenkään. Nainen rakastui mieheen nähdessään tämän. Jokainen sana tämän jälkeen olisi tarpeeton, sillä se voisi lisätä lähinnä epäilyksiä. Joskus on vain parempi kiihdyttää ja unohtaa selittely, se tekee kerronnasta kerrontaa.

Tässä hieman virikkeitä, täydennän paremmalla ajalla aihetta, kun keksin parempia esimerkkejä.

Viihderunoilija ja prosaisti

2006-10-27T10:36:00.000+03:00

Eilen en kirjoittanut mitään. Se oli ehkä virhe, tarkoitukseni oli, mutta niin vain pääsi käymään. En tiedä, mutta aloittamastani novellista tullee melko pitkä, useamman päivän juttu. En taida olla vielä valmis sellaiseen prosessointiin.

Juuri ennen nukahtamistani pohdin Heli Laaksosen töllössä esittämää runo, sitä joka alkaa "Isäää..." Tulin siihen tulokseen, että Laaksonen on - Viihderunoilija - hän viihdyttää yleisöä runoillaan, ja tekeekin sen hyvin. Miksen tekisi samoin, osaan yleensä kertoa viihdyttäviä juttuja ihmisille. Sitten tulin kuitenkin siihen tulokseen, että runolla on niin paljon enemmänkin annettavaa ihmisille kuin vain hauskat tuokiot matineoissa. En kuitenkaan saanut mieleeni mitään annettavaa, tiesin, että olen kirjoittanut, jotain sellaista mutten saanut sitä mieleeni. Mietin siis runojeni estetiikkaa keskellä yötä enkä saanut unta.

Kun en muistanut mitään, niin aloin pohtia, kuinka uusi runo voisi alkaa. Sain mieleeni pienen kuvan, tapahtuman, jonka oli nähnyt kaupungilla. Siiten kirjoitinkin jo runo mielessäni, neljännen säkeen kohdalla minun oli pakko nousta ja hakea välineet, jolla kirjoittaa runoni ylös - aamulla en olisi muistanut siitä sanaakaan (enkä muistanutkaan).

Heräsin aamulla tyytyväisenä ja kahvin jälkeen muistin miksi. Runoni maalaili nuoren naisen ja nuoren miehen itsekkäitä ajatuksia heidän suudellessaan toisiaan. Mestariteos! Noh, eipä juuri, muttei pelkää viihdettäkään. Heli Laaksonen olisi jopa saattanut kelpuuttaa runon, jos se olisi kirjoitettu murteella tai jollain muulla mongerruksella, öh tarkoitan omaleimaisella tavalla ilmaista asioita. Mutta minä asun Jyväskylässä, jossa ihmiset puhuvat standardisuomea, vähänpä on arvoa äidinkielenopettajan opetuksilla nykyrunoudessa. Hauskan karjalanmurteeni (joka on siis muista kuin karjalaisista hauska) olen jo ehtinyt kadottaa, kun opettelin kirjoittamaan äidinkielen aineita - se siitä sitten.

Minusta siis tuskin tulee runoilijaa, ei edes viihderunoilijaa, johon minulla olisi kyllä paremmat edellytykset, mutta liikaa vaikeita ajatuksia mielessäni. Runojenkin kirjoittamisessa pitäisi löytää keveys ja nopeus - komiikassa nopeus ja rytmitys ovat erittäin tärkeitä elementtejä. Ollakseen hauska täytyy yllättää: esittäytyä vakavasti otettavana runoilijana, aloitettava runon lausunta kuten se aloitetaan, tunnelmakuvalla luonnosta, sitten jokin ylevä ajatus ihmisen yhtymisestä luonnon kanssa, panteistinen kokemus, runoilija ja metsä (maailma), vakava hiljaisuus, kunnes viimeinen säe: Pissaaripsautin mättäälle, pylly loisti kylälle kuin kuu. Totaalinen komedia, viihdyttävä lopetus, joka tiputtaa ylevän runoilijan jalustaltaan. Olen ajatellut tällaisia tekstejä, mutten taida olla vielä riittävän laskelmoiva, kyyninen, että kirjoittaisin niitä. "Runostand-up" on kuitenkin tulevaisuuden ala, jotenka valmistautukaa henkisesti siihenkin.

Hoh, olenpahan taas kirjoittanut tovin puutaheinää, mutta muistakaa termi: "Viihderunoilija Heli Laaksonen". Otan siitä toistaiseksi oikeudet omiin nimiini ja toivoin, että joku kirjallisuuden opiskelija tekee aiheesta tutkimuksen, edes pienen.

Haluaisin odottaa kaikessa rauhassa

2006-10-26T00:35:00.000+03:00

Vähemmän innostavan jalkapallo-ottelun jälkeen (Torino-Fiorentina) tartuin vielä näppäimiin. Aloitin tänään lähes sattumalta yhden novellin, jotenka paperi ei ole enää täysin tyhjä. Pitäisi mennä töihin mutta juuri siihen minulla ei olisi halua - entä jos käsikirjoitukseni ottaa minuun yhteyttä? Entä jos se onkin todellisen avun tarpeessa? Entä jos se tarvitsee minua, eikä minulla olekaan aikaa auttaa sitä? Ovatko tällaiset ajatukset täysjärkisen ajatuksia?

Sitä paitsi eräs käännösprojekti voi alkaa minä hetkenä hyvänsä: kustannustoimittajalle on jätetty soittopyyntö - miten heillä on aikaa ja varaa juoksennella pitkin maailmaa? Noh minä odotan. Odottaminen on näemmä aloittelevan kirjailijan tärkein tehtävä. Täytyy odottaa aina ja kaikkialla. Hyvä odottaja kirjoittaa toisen romaanin pelkästään odotellessaan ensimmäisen valmistumista kirjaksi. Tai suomentaa pari maailmankirjallisuuden klassikkoa. Täytyy siis oppia odottamaan.

Sitten välillä jättää aamukahvi juomatta ja soittaa eteensä katsomatta kustantamoon ja vaatia joku tilille siitä, ettei kukaan ole vastannut sähköpostiisi vaikka on kulunut jo kuukausia. Raottaa sitten hieman toista silmäänsä ja hymistä ymmärtävästi, kun kustannustoimittaja kertoo, kuinka hän on juuri ollut Pariisissa oltuaan sitä ennen Lontoossa ja Roomassa työmatkalla, ja että hän jo pian tarttuu innokkaasti sähköpostiisi ja tutustuu siihen, sitä ennen hänen on kuitenkin tavattava pari maailman kirjallisuuden tähteä ja esiteltävä heidän uudet kirjansa yleisölle. Lopuksi sulkea toinen silmänsä, katkaista puhelu ja aloittaa aamu kuin ei olisi koskaan soittanutkaan.

Nämä kaikki ovat tärkeitä taitoja, joita olen pikkuhiljaa oppimassa hallitsemaan.

Tyyntä myrkyn edellä, sanoisin

2006-10-25T00:17:00.000+03:00

Antti Nisonen kirjoitti minulle seuraavasti: "Jos joskus sadan vuoden kuluttua pääsisin samaan vaiheeseen kuin sinä nyt, niin ehkä en tuntisi oloani tyhjäksi, vaan pikemminkin rauhattomaksi, kunnes kustantajan päätös tulisi. Mitä sen jälkeen tapahtuisi, en tiedä, eikä kiinnostakaan, koska elämässä pitää olla hieman jännitystäkin."

Ajattelin vielä jokin aika sitten samoin: tärkeintä oli kirjoittaminen, johon ei ollut koskaan tarpeeksi aikaa. Toisaalta tarina ei edennyt mutta tekstiä tuli kyllä monen tarinan verran: kirjoittaminen oli kevyttä, suuntaaminen vaikeaa, kokonaisuudet tuntuivat mahdottomilta. En yksinkertaisesti osannut tehdä päätöksiä, en edes halunnut. Lopulta tartuin johonkin hyvin yksinkertaiseen, jonka uskoin valmistuvan parissa kuukaudessa - meni puolitoista vuotta ja nyt ollaan jo lähettämässä tarinaaa kustantajalle, mutta sitä ennen kuuntelen vielä paria koelukijaa (sen olen oppinut aikaisemmista yrityksistä). Eli, make it simple.

Proosa on keitos, kiisseli, johon tahmaa helposti sormensa. Se leviää nin helposti käsiin, sotkee rinnuksen, housut, eikä siitä pääse eroon millään. Siksi on koko ajan yrittettävä kertoa mahdollisimman vähän, kuljettava jatkuvasti eteenpäin, sillä tarkoitus on päästä loppuun, ei hukkua kesken kirjoittamisen. Eksyin taas!

Tunnen varmaankin pian (ehkä jo nyt) oloni rauhattomaksi mutten kustantajan tai tulevaisuuden suhteen, vaan tarinan. Minä olen tarinan kertoja, minulla on vastuu, että kaikki tulee ilmaistuksi oikein ja selvästi. Tulkinta on lukijan vastuulla ja arviointi kriitikon, mutta minun on taattava jokaiselle lauseelle mahdollisuus tulla ymmärretyksi, jokaiselle yksityiskohdalle tulla nähdyksi. Vaikka kirjallisuuden maisterina tiedänkin, ettei kukaan lue ja ymmärrä kaikkea, ettei kukaan kirjoittaja hallitse kaikkia sanojaan, niiden merkityksiä ja piilomerkityksiä, niin kaipaan mielenrauhaa, kun lasken tarinan käsistäni. En haluaisi antaa sitä vielä pois, sillä se ei ole täydellinen.

Täydellinen. Se on kirjailijan suurin ongelma: milloin voin olla varma, että tämä kappale on täydellinen? entä tämä luku? entä tämä tarina ? entä tämä romaani? Joskus on tehtävä päätös ja luovutettava, annettava tarinan mennä, laskettava lapsensa sotaan. Kun on tehnyt tämän päätöksen, on edessä valkoinen paperi kuin mielisairaalan seinä.

Se on vastenmielinen. Ei ole mitään halua kirjoittaa, koska ajattelee vain sitä, minkä on jättänyt kirjoittamatta. Hetkittäin on onnellinen, että on lakannut kirjoittamasta. Toisaalta haluaisi palata kirjoittamaan, takaisin tuohon turvalliseen keitokseen, jossa voisi kellua loputtomiin.

Mutta pian päivät käyvät hiljaisiksi. Sadan vuoden takana ei olekaan mitään jännitystä, ei mitään palkintoa. Ihmiset kulkevat ohitsesi kuten ennenkin. He eivät ymmärrä, että ole noussut kiisselistäsi. He eivät tiedä, että pelkäät nykyisin tyhjää paperia, sitä ettei päähäsi mahdu edes kahden minuutin tarinaa. Kuuntelet vain hiljaisuutta. Yrität muistella tekemiäsi virheitä, rauhassa, mutta et muista mitään.

Kannattaako sellaista odottaa sataa vuotta? En usko, sillä matka ei ole vielä ohitse. Pahimmassa tapauksessa joudun vielä tilille siitä, mitä olen kirjoittanut. Joku taitava kriitikko tulee ja puukottaa minut kuoliaaksi. Todennäköisemmin saat siistit hautajaiset kuudelta suurelta kustantajalta: vakio kirjoitus yhdellä A4:lla - kuolinjulistus ja tuhkaus. Todellinen tuska on vasta alkamassa, mutta sitä odotellessa olen poikkeuksellisen tyyni.

Kirjoittaa yhtä kevyesti kuin juosta

2006-10-24T14:09:00.000+03:00

Tein pitkän juoksulenkin tänä aamuna, oli satanut ja ilma oli käsittämättömän lämmin. Haluaisin kirjoittaa yhtä kevyesti kuin juoksen parhaimmillani, sillä juokseminen vaatii melkoisesti vaivaa, kuntoa ja voimaa, mutta harjoittelun jälkeen se voi muuttua kevyen kevyeksi. Juuri tuon haluaisin tavoittaa tarinassani: kun jokin äärettömän raskas kuin juoksu, muuttuu kevyen kevyeksi. Italo Calvino on kirjoittanut tästä paremmin, ja ehkä ajattelin juuri häntä juostessani. (Sain hankittua vähän aikaa sitten Kosmokomiikkaa -teoksen uusintapainoksen, se on täydellinen esimerkki siitä, kuinka jokin hyvin raskas kuten fysiikka, voidaan kuvata kevyesti mutta kuitenkin havainnollisesti.)

Juokseminen tuo myös kevyen mielen, se saa unohtamaan huonot lauseet, epäonnistumisen. Tunnen olevani voimissani, haluaisin kirjoittaa jonkin pienen tekstin: novellin tai runon. Toisaalta kirjoitan huonoja runoa, niissä ei ole mitään mitä nykyrunolta kaivattaisiin - pelkkiä tapahtumia ja yksityiskohtia, pahimmillaan jokin mielipide tai koominen sattumus. Yksi kustantaja sanoi minulle suoraan, ettei kukaan ole nykyaikana kiinnostunut sellaisesta - runoilleni ei ole markkinoita. Ei siis kannata kirjoittaa niitä. Laitoin tuomion jälkeen niitä osoitteeseen http://antiko.blogspot.com - ajattelin, että on parempi jakaa ne ilmaiseksi, jos niillä ei ole asiaa markkinoille. Näin niiltä ei kukaan tule kysymään What's your number? - ne vain kelluvat nettimeressä vailla markkinataloudellisia velvotteita, vailla huolta huomisesta.

Ensimmäinen maanantai

2006-10-23T13:26:00.000+03:00

Maanantai: pitäisi keksiä jotakin erinomaista tekemistä, mutta tähän aikaan vuodesta mielessäni on vain kylmä, kostea betoniseinä. Sellainen, jota ei tee mieli koska ja josta on vaikea löytää mitään kaunista sanottavaa, oikeastaan on vaikeaa löytää siitä mitään sanottavaa, se on vain vastenmielinen.

En haluaisi vielä irrottautua tekstistä, vaikka olenkin antanut sen pois ja näin ollen kadottanut sen. Teksti, tarina, henkilöt ovat kuitenkin mielessäni. Tunnen ehkä syyllisyyttäkin niitä (henkilöitä) kohtaa, kun en osannut kohdella niitä paremmin, ne olisivat ansainneet enemmän huomiota. Tarinaan olen tyytyväinen mutta kieleen en täysin, on aina joitain kohtia, jotka olisi voinut kirjoittaa paremminkin, tehdä niistä kauniimpia. Toisaalta, nyt hyvin onnistuneet kohdat pääsevät paremmin esiin.

Toisinaan kirjoittamien on kuin maalaamista: kun varjostat tasoita yhden kohdan perusteellisesti, niin jo huomaat, kuin toinen puoli tehty huolimattomasti ja karkeasti. Kun sitten alat siloitella tuota toista puolta, alkaa toinen puoli näyttää karkealta - lopulta koko työ liukenee ohenteiden mukana yhdeksi valkoiseksi mössöksi, jossa ei ole yhtään rosoa eikä yhtään kaunista kohtaa.

Olen siis tehnyt vähintäänkin hyvää jälkeä, uskoisin, mutten ole vielä kuullut palautetta. Se voisi järkyttää mielenrauhaani, sillä nyt olen niin rauhallinen, ettei minulla ole halua lähteä minnekään, vaikka juuri se oli tärkeintä - unohtaminen.

Kirjoitettu kaikki, tyhjä paperi

2006-10-19T11:27:00.000+03:00

Kirjoitettu kaikki, tyhjä paperi. Kuin jättäisi koepaperin tarkastettavaksi, nousisi penkistä puutuneena, pyöräyttäisi hartioistaan halun kävellä pois. Mennä, sulkea luokan ovi takanaan ja unohtaa kaikki. Mutta kuinka unohtaa romaani, maailma, elämä, romaanihenkilön iho, sanat, jotka on sanottu sataan kertaan? Muistinko ne oikein, kerroinko kaiken? Mitä unohdin tällä kertaa? Kuin äiti, joka on lähettänyt poikansa sotaan, miettii muistiko laittaa villasukat mukaan, villapaidan päälle, karvalakin korvien suojaksi. Mutta kaikki on tehty, kaikki on kerrottu, paperi on jälleen tyhjä, valkoinen kuin mielisairaalan seinä. Seinä, johon on tarttunut lukemattoman määrä tarinoita.

Hyvä lukija, kiitos ajastasi. Olet juuri lukenut ensimmäiset rivit uudesta blogistani, joka on vasta syntymässä. Olen Antti Korttinen, kirjoittaja, joka on juuri päästämässä irti uuvuttavasta kirjoitusprosessista (yllä oleva teksti kertoo siitä). Mutta kaikki tekstit eivät ole pitkiä kuin romaani, on lyhyempiäkin prosesseja, jotka askarruttavat mieltäni ja eivät askarruta. Tämä satunnainen päiväkirja kertoo ja kuvaa ajatuksia ja tapahtumia kirjoittamisen jälkeen.